Sosiaalinen media on toisinaan aika hieno juttu. Monesti isot uutiset tavoittavat minut Twitterin kautta. En seuraa ihmeemmin uutistoimistoja, vaan jutut tulvista, kouluampumisista ja metsäpaloista ikäänkuin tihkuvat puhelimeeni siitä huolimatta. Venla-gaalan uutisoinnissa korostettiin kaula-aukkoja ja halkeamia. En lue lehtiä mutta tiedän tämän koska Twitter.
Instagram puolestaan antaa tilaisuuden kurkistaa niiden rakkaiden elämään jotka ovat kaukana, joko maantieteellisesti tai sitten vain sen kiireen päässä joka estää meitä näkemästä viikottain. Sisko laittaa aamuisin tukkansa kauniisti ja rajaa silmänsä taidolla. Tiedän tämän koska Instagram. Sama vinkeä väline tuo isosiskonkin lähelle, vaikka on oikeasti kaukana. Samalla seuraan näppärästi vaikkapa sitä tatuoijaa joka minuakin ajoittain koristelee. Ties vaikka iskisi inspiraatio.
Facebook taas on jotain mitä en aivan ole oppinut sulattamaan vaikka olenkin sitä ahkerasti käyttänyt. Sen alati muuttuvat käyttöehdot ja tavallaan myös muuttuva luonne hämmentävät. Kerran päivässä se kertoo että entinen työkaverini pitää Gigantista. Minulla on ”kavereita” joiden kuvia tai päivityksiä en näe. Oletan että olen listalla jollaisia olen itsekin luonut. Haluan kertoa läheisille kun lapseni sanoo jotain hulvatonta, ja koska lapseni on nerokas ja hulvaton, sitä sattuu usein. Ymmärrän että kaikkia nämä jutut eivät kiinnosta ja siksipä olen luonut oman listan niille joille lapsi on tärkeä tai jotka ovat ilmaisseet että hassun lapsen hassut jutut huvittavat. Sitten on ne ihmiset joita ehkä kiinnostaa hassut eläinjutut (”meillä on hassu koiranpentu, se kyttää naapureita ja juo kahvia salaa!”, ”katsokaa nyt eläimiä, nukkuvat pinossa ihan hassusti!”). Sitten on se väki joiden kanssa lukioaikana ei tullut toimeen mutta jotka ovat unohtaneet sen jossain vuosien saatossa ja haluavat nyt olla ”kavereita”. Kaveripyyntöjä tulee tyypeiltä jotka eivät tunnistaisi tai tervehtisi jos näkisimme kadulla. En minä halua niiden kaveriksi, edes some-leikisti. Oon just sillai lapsellinen.
Poistin profiilini facebookista reilu kolme vuotta sitten. Lähetin kavereille viestin että sain tarpeekseni näistä muka-kuulumisista ja muka-kaveruudesta. Että nyt puhelin käteen, sähköposti laulamaan, tai miksei ihan oikeaakin postia voisi lähettää. Kuvittelin että nyt me kahvitellaan ja soitellaan ja kirjoitellaan kirjeitä. Muutamassa kuukaudessa selvisi miksi facebook on niin suosittu – sain yhden kirjeen ja yhden kortin, mutta muuten olin se joka viimeiseksi kuuli kaikesta. Kutsut jaettiin ja uutiset kerrottiin facebookissa. Tunsin itseni tyypiksi joka istuu kotona sähköttimen vieressä ja odottaa kutsua teelle tai tanssijaisiin. Murruin ja liityin uudelleen kun kummipoika syntyi. Facebookissa sen kuvia pääsi katsomaan ja kuulumisia lukemaan. Vaikkei aina ehtinyt kylään, koki silti tietävänsä mitä ihmistaimelle kuuluu. Nyt näen sitä tuossa rapussa ja pihalla, ja voin kysyä siltä itse, mutta edelleen on paljon sellaista mitä FB tarjoaa mitä haluan. Monesti siellä tapahtuva kuulumisten vaihto ei ole minkään tilalta, vaan sen lisäksi mitä muuten olisi. Silti aina hetkittäin mitta täyttyy – ei mua kiinnosta kuka tykkää Gigantista. Toisaalta, jos mä löydän Etsystä pyörääni kellon jossa on kuva iloisesta nakista, haluan jakaa sen ystävieni kanssa, koska haloo! Soittokello jossa on iloisen nakin kuva! Jos kaikki olisivat Twitterissä niin sehän hoituisi siellä, mutta kun eivät ole. Moni sellainen ei ole joka varmasti arvostaisi nakkikelloa. Moni sellainen ei ole joka on sitä mieltä että tuo on ihan kohtuullinen hinta nakkikellosta.
Eilen se mitta täyttyi taas ihan yllättäen. Pistin profiilini hyllylle. Nyt en tiedä mitä Qulma tarjoaa lounaalla, mutta en mä toisaalta sinne lounaalle ehtisikään. En voi kertoa kaikille että Daphne du Maurierin Rebecca on yksi parhaista kirjoista mitä olen lukenut, mutta toisaalta, vaikka kertoisin niin ei siihen kukaan kuitenkaan tarttuis. Tämmöiseen tarvitsisin ehkä kirjapiirin. Taloyhtiöllä on FB-ryhmä jossa välillä jaetaan tietoa tai tehdään päätöksiä. Näistä jään nyt paitsi. Toisaalta, asutaan kaikki samassa talossa, osittain jopa samassa asunnossa, joten ehkä voin odottaa tietoa tärkeistä asioista vaikkapa puolisoltani. Suurin säälihän on tietysti se että jos opiskelukavereista muodostuva marttakerho pitää käsityöillan, mä en tiedä siitä. Eikun tiedänpäs. Ne varmaan laittaa mulle tekstiviestin.
Täti Moonikan Majatalo 