Lähdin joulun alla viikonlopuksi Lontooseen. Tarkoituksena oli tehdä viimeisiä jouluostoksia ja kirjoittaa sitten taas yksi sievä Lontoota ylistävä blogiposti. Tästä ei nyt tule sellaista. (Olen tiivistänyt tätä kertomustani, karsinut monta mutkaa ja kommellusta, mutta pelkäänpä että tarina on silti pitkähkö.)
Olisimme voineet varata lennot halpalentoyhtiöltä, mutta vertailin tarjolla olevia lentoja ja päädyin ottamaan hieman kalliimmat lennot jotta olisimme perillä aikaisemmin, ja vastaavasti lähtö kotiin ei olisi heti aamusta. Heh heh.
Lento oli Helsingistä useamman tunnin myöhässä. Ensin kone saapui kentälle myöhässä, sitten meidät lastattiin bussiin ja ajettiin koneelle, sitten seisoimme täpötäydessä bussissa hyvän tovin, sitten kuski kuulutti että viekin meidät takaisin terminaaliin, sitten kuulimme että koneessa on ”hydrauliikkavuoto”. Portilta ei enää päässyt terminaalin puolelle joten syömistä ei saanut. Nälkä oli jo ihan älytön. Lopulta lento lähti, mutta kun voileipäkärry ehti kohdallemme (riville 17), kaikki voileivätkin olivat loppu. Lentoyhtiö tarjosi ystävällisesti ilmaiseksi kupin kammottavaa kahvia.
Perillä yövyimme Grand Royal Hyde Parkissa. Hotellia voin suositella lämpimästi. Ainoat moitteet tulevat hitusen lyhyistä sängyistä (173 cm on ilmeisesti liikaa, sillä jalat eivät sänkyyn oikein mahtuneet) sekä huonosta vedenpaineesta suihkussa. Silti, monessa Lontoon hotellissa yöpyneenä voin sanoa että Grand Royal lunasti lupauksensa hyvin, ja hintakin oli kohtuullinen. Sijainti Hyde Parkin kulmalla oli loistava.
Lontoossa oli sellainen sää kun nyt Helsingissäkin leutona talvena. Hitusen sateli lunta/loskaa/vettä, ja kylmimmillään pakkasta oli kai nelisen astetta. Uutisissa sääolosuhteita kuvailtiin ”äärimmäisiksi”. Katuja suolattiin tauotta, useimmiten suolaa lapioitiin täysin sulille jalkakäytäville. Suolavesi jäykisti lahkeet pohkeisiin asti. Kaupoissa oli jo alet, ja muutama muukin turisti. Ostoslistalla oli kaunis joulukoriste, mutta joulukoristeet oli jo myyty, jäljellä vain halvinta krääsää.
Maanantaina lähdimme hotellilta kohti Heathrow’ta. Ilma oli kirkas, pakkasta oli siinä viitisen astetta. Olimme nähneet uutiskuvia lentokentän kaaoksesta mutta syystä tai toisesta kuvittelimme että tilanne ei kosketa meitä. Jälkeenpäin ajatellen on vaikea muistaa mistä moinen harhakäsitys mahtoi johtua. Tarkistimme ohjeiden mukaan että lentomme on edelleen suunniteltu lähteväksi ajallaan, ja saavuimme reippaina kentälle 3 tuntia ennen lentoa. Kaaos löi kasvoille heti metrosta noustuamme. Pitkät käytävät kohti terminaalia olivat täynnä ihmisiä matkalaukkuineen, osalla oli makuupussit tai matkapatjat, muutamalla näin folioisen lämpöpeiton. Käytävissä oli kylmä.
Terminaalin ulkopuolella jonotimme sisäänpääsyä noin tunnin. Pitkän jonon etenemisen teki entistä hitaammaksi se että moni kuvitteli olevansa erityisessä asemassa, ja tunki jonon sivuilta sisään (yksi suomalaispariskunta ilmoitti olevansa ”business check-in”, mutta en tiedä miten tämä oikeutti härskiin rynnimiseen jo terminaalin ulkopuolella, siellä sitä Vuittonin kassilla paiskittiin köyhälistöä sivummas). Hetkittäin ilmassa oli pakokauhun tuntua kun ihmismassa tunki pieneen eteiseen jossa yksi virkailija tarkisti matkalippuja (sisään pääsi vain jos lento oli virkailijan listalla lennoista joita ei vielä ollut peruttu).
Sisällä tilanne oli vielä huonompi. Etsimme check-in -tiskiä kun meillä kävi vuoden paras tuuri. Suomeen jouluksi matkaava nuoripari kysyi mihin olemme menossa, ja kertoi sitten ettei lennollemme ole vielä tiskiä auki. Jäimme niille sijoillemme odottelemaan, ja hyvä niin. Tuntien seisomisen jälkeen kiipesi lentoyhtiön edustaja tiskille ja huusi että kaikki skandinavian lennot on peruttu; ”hotellit ovat täynnä. Voitte lähteä ulos tai nukkua jonkun hotellin käytävällä, mutta terminaaliin ette voi jäädä!”.
Saimme lapun jossa kehoitettiin soittelemaan aamulla ja kyselemään vapaita lentoja, mutta…
Lumisadetta oli luvattu useammaksi päiväksi.
Ne joiden lennot oli peruttu edellisellä viikolla, olivat saaneet uudet paikat lennoille noin kahdeksan päivän päähän.
Minulla oli kotona pieni poika jolle olin luvannut olla kotona tiistaina, ja jonka päivähoitoa ei enää keskiviikoksi ollut järjestetty.
Koti-ikävä oli hirvittävä.
Joku (ehkä pikkusiskoni) ehdotti että vuokrataan auto. Tässä vaiheessa meitä oli kuusi ihmistä, joista neljä oli minulle vieraita. Joku muu sanoi että auto ei ole huono ajatus. Joku vielä jatkoi että auto olisi hyvä vuokrata maasta jossa tunnetaan talvirenkaiden käsite, ja jossa ratti on oikealla puolella autoa. Yhtäkkiä päätös oli tehty, ja sekalainen joukkomme kiirehti metrolle. Lontoossa asuvat tiesivät minne mennä, ja niinpä suuntasimme Victorialle, josta juoksimme ensimmäiseen bussiin joka vei meidät Doveriin.
Doverista suuntana oli Calais, jonne pääsimme lautalla. Perillä olimme aamuyöstä, ja sataman autovuokraamoiden avautumiseen oli useampi tunti. Mietimme seuraavaa askeltamme ja porukan miehet lähtivät katselemaan satamarakennusta. Kohta kävikin jo käsky että leiri kasaan, poliisit antaa kyydin. Totta tosiaan. Ulkona odotti kaksi hiljaista poliisimiestä ja maija johin kiipesimme kaikkine tavaroinemme. Saimme kyydin rautatieasemalle, ja siellä arvoimme seuraavaksi kohteeksemme Lillen. Tässä vaiheessa päätös tehtiin kai sillä perusteella että kunhan liikumme kohti Helsinkiä.
Laitoin äidille viestin että aiomme kotiin Brysselin kautta lentäen. Äiti vastasi että siellä on kenttä kiinni. Uusi suunnitelma syntyi heti, suuntana Hampuri.
Lillessä olimme rautatieasemalla lippujonossa kun yksi porukasta sai viestin että Pariisin kentät toimivat. Suuntana siis sittenkin Pariisi. Melkoisella rumballa saimme selville että Pariisista oli illalla lähdössä lento Helsinkiin, ja lennolla oli vielä yhdeksän vapaata paikkaa. Ongelmana oli että paikat varataksemme ne piti maksaa heti verkossa.
Seuraa jouluihme; meille vielä edellisenä päivänä vieras mies maksoi lentomme. Koko porukan lennot. Asenne oli että koska lähdimme yhdessä tähän seikkailuun, matkaamme Helsinkiin yhdessä.
Olin kotona tiistain ja keskiviikon välisenä yönä, vähän yli vuorokauden myöhässä.
En voi oikein vieläkään uskoa että olen kotona. Tänä vuonna en oikein välitä kinkusta ja lahjoista, tärkeintä on että saan olla rakkaideni kanssa, enkä nukkumassa jollakin rautatieasemalla jossain päin eurooppaa.
Äsh, on se kinkku ja lahjatkin tärkeitä!
Täti Moonikan Majatalo 
