Granaattiomenarakkaus

Joskus tovi sitten hoksasin että granaattiomena on jotain aivan ihanaa. Ostan kiiltäviä, kauniita granaattiomenoita, halkaisen ne ja paukutan sitten siemenet isolla lusikalla isoon kulhoon (sotkuista mutta oudon tyydyttävää puuhaa). Syön siemeniä rahkan ja jogurtin kanssa ja sellaisenaan.

Löysin granaattiomenahuumassani Kotivinkin sivuilta aivan mahtavan jogurttikaukun reseptin josta taivutin sitten täytteen täytekakkuunkin. Tein sokerikakkupohjan ja väliin valmistin täytteen jogurttikakun ohjeella:

• 6 liivatelehteä
• 1 appelsiinin kuori
• 5 dl (500 g) paksua (turkkilaista) jogurttia
• 1 ½ dl sokeria
• 3 dl kuohukermaa
• 2 rkl appelsiinin mehua

Laita liivatelehdet kylmään veteen pehmenemään. Pese appelsiini hyvin ja raasta sen oranssi kuori (parmesanraastimella itse vetelin). Sekoita keskenään jogurtti, sokeri ja appelsiininkuoriraaste. Vaahdota kerma ja sekoita se jogurttiin.
Kuumenna appelsiinimehu ja liuota siihen kuivaksi puristetut liivatteet. Kaada liivate jogurttivaahtoon ohuena nauhana samalla sekoittaen.

Lisäksi tein jogurttikakkuun kuuluvan hedelmäsalaatin pienillä muutoksilla:

• 1 dl hunajaa
• 0.5 dl vettä
• 2 kanelitankoa
• ½ tl vaniljajauhetta
• 2 appelsiinia
• 1 verigreippi
• 1 granaattiomena

Mittaa pieneen kattilaan hunaja, vesi ja mausteet. Keitä noin 5–10 minuuttia, kunnes jäljellä on noin puolet nesteestä. Anna jäähtyä kokonaan.

Leikkaa appelsiinit ja greippi terävällä veitsellä paloiksi kulhoon (yritä saada kaikki kuoret pois!), lisää joukkoon granaattiomenan siemenet. Kaada jäähtynyt siirappi hedelmien päälle.

Täytin kakun kahdessa kerroksessa jogurttiseoksella ja hedelmäsalaatilla ja laitoin yöksi jääkaappiin. Juhlapäivänä kostutin kakkua päältä appelsiinimehulla ja kuorrutin kermavaahdolla johon olin sekoittanut purkillisen pehmoista maitorahkaa. Raikkaimman makuinen täytekakku mitä ikuna! Tein jogurttikakun myös ohjeen mukaan keksipohjalla (jouduin lisäämään keksejä ja voita, kun ei tahtonut riittää vuoan pohjalle muuten) ja tämä ohje meni kyllä kaikkien aikojen kymmenen parhaan joukkoon!

Amanda Palmer & The Grand Theft Orchestra – The Bed Song

Hyvää ystävänpäivää! Jaan juhlapäivän kunniaksi itseäni liikuttavan musiikkivideon. Jos olisin facebookissa, jakaisin tätä nyt siellä ja sitten rullaisin alahuultani koska kukaan ei katso eikä kommentoi. Nyt ei tarvitse murjottaa, mutta voin silti toivoa että joku saa tästä yhtä paljon irti kuin minäkin; kylmät väreet ja silmäänkin taisi mennä joku roska. Pitäkää huolta tärkeistä ihmisistänne vuoden kaikkina päivinä.

 

Jälkikirjoitus: tämän videon aiheuttamaan surumielisyyteen vastalääkkeenä (tai ainakin jollakin tavalla tasapainoittavana tekijänä) toimii Samuli Putro.

Some -krapula.

Sosiaalinen media on toisinaan aika hieno juttu. Monesti isot uutiset tavoittavat minut Twitterin kautta. En seuraa ihmeemmin uutistoimistoja, vaan jutut tulvista, kouluampumisista ja metsäpaloista ikäänkuin tihkuvat puhelimeeni siitä huolimatta. Venla-gaalan uutisoinnissa korostettiin kaula-aukkoja ja halkeamia. En lue lehtiä mutta tiedän tämän koska Twitter.

Instagram puolestaan antaa tilaisuuden kurkistaa niiden rakkaiden elämään jotka ovat kaukana, joko maantieteellisesti tai sitten vain sen kiireen päässä joka estää meitä näkemästä viikottain. Sisko laittaa aamuisin tukkansa kauniisti ja rajaa silmänsä taidolla. Tiedän tämän koska Instagram. Sama vinkeä väline tuo isosiskonkin lähelle, vaikka on oikeasti kaukana. Samalla seuraan näppärästi vaikkapa sitä tatuoijaa joka minuakin ajoittain koristelee. Ties vaikka iskisi inspiraatio.

Facebook taas on jotain mitä en aivan ole oppinut sulattamaan vaikka olenkin sitä ahkerasti käyttänyt. Sen alati muuttuvat käyttöehdot ja tavallaan myös muuttuva luonne hämmentävät. Kerran päivässä se kertoo että entinen työkaverini pitää Gigantista. Minulla on ”kavereita” joiden kuvia tai päivityksiä en näe. Oletan että olen listalla jollaisia olen itsekin luonut. Haluan kertoa läheisille kun lapseni sanoo jotain hulvatonta, ja koska lapseni on nerokas ja hulvaton, sitä sattuu usein. Ymmärrän että kaikkia nämä jutut eivät kiinnosta ja siksipä olen luonut oman listan niille joille lapsi on tärkeä tai jotka ovat ilmaisseet että hassun lapsen hassut jutut huvittavat. Sitten on ne ihmiset joita ehkä kiinnostaa hassut eläinjutut (”meillä on hassu koiranpentu, se kyttää naapureita ja juo kahvia salaa!”, ”katsokaa nyt eläimiä, nukkuvat pinossa ihan hassusti!”). Sitten on se väki joiden kanssa lukioaikana ei tullut toimeen mutta jotka ovat unohtaneet sen jossain vuosien saatossa ja haluavat nyt olla ”kavereita”. Kaveripyyntöjä tulee tyypeiltä jotka eivät tunnistaisi tai tervehtisi jos näkisimme kadulla. En minä halua niiden kaveriksi, edes some-leikisti. Oon just sillai lapsellinen.
Poistin profiilini facebookista reilu kolme vuotta sitten. Lähetin kavereille viestin että sain tarpeekseni näistä muka-kuulumisista ja muka-kaveruudesta. Että nyt puhelin käteen, sähköposti laulamaan, tai miksei ihan oikeaakin postia voisi lähettää. Kuvittelin että nyt me kahvitellaan ja soitellaan ja kirjoitellaan kirjeitä. Muutamassa kuukaudessa selvisi miksi facebook on niin suosittu – sain yhden kirjeen ja yhden kortin, mutta muuten olin se joka viimeiseksi kuuli kaikesta. Kutsut jaettiin ja uutiset kerrottiin facebookissa. Tunsin itseni tyypiksi joka istuu kotona sähköttimen vieressä ja odottaa kutsua teelle tai tanssijaisiin. Murruin ja liityin uudelleen kun kummipoika syntyi. Facebookissa sen kuvia pääsi katsomaan ja kuulumisia lukemaan. Vaikkei aina ehtinyt kylään, koki silti tietävänsä mitä ihmistaimelle kuuluu. Nyt näen sitä tuossa rapussa ja pihalla, ja voin kysyä siltä itse, mutta edelleen on paljon sellaista mitä FB tarjoaa mitä haluan. Monesti siellä tapahtuva kuulumisten vaihto ei ole minkään tilalta, vaan sen lisäksi mitä muuten olisi. Silti aina hetkittäin mitta täyttyy – ei mua kiinnosta kuka tykkää Gigantista. Toisaalta, jos mä löydän Etsystä pyörääni kellon jossa on kuva iloisesta nakista, haluan jakaa sen ystävieni kanssa, koska haloo! Soittokello jossa on iloisen nakin kuva! Jos kaikki olisivat Twitterissä niin sehän hoituisi siellä, mutta kun eivät ole. Moni sellainen ei ole joka varmasti arvostaisi nakkikelloa. Moni sellainen ei ole joka on sitä mieltä että tuo on ihan kohtuullinen hinta nakkikellosta.

Eilen se mitta täyttyi taas ihan yllättäen. Pistin profiilini hyllylle. Nyt en tiedä mitä Qulma tarjoaa lounaalla, mutta en mä toisaalta sinne lounaalle ehtisikään. En voi kertoa kaikille että Daphne du Maurierin Rebecca on yksi parhaista kirjoista mitä olen lukenut, mutta toisaalta, vaikka kertoisin niin ei siihen kukaan kuitenkaan tarttuis. Tämmöiseen tarvitsisin ehkä kirjapiirin. Taloyhtiöllä on FB-ryhmä jossa välillä jaetaan tietoa tai tehdään päätöksiä. Näistä jään nyt paitsi. Toisaalta, asutaan kaikki samassa talossa, osittain jopa samassa asunnossa, joten ehkä voin odottaa tietoa tärkeistä asioista vaikkapa puolisoltani. Suurin säälihän on tietysti se että jos opiskelukavereista muodostuva marttakerho pitää käsityöillan, mä en tiedä siitä. Eikun tiedänpäs. Ne varmaan laittaa mulle tekstiviestin.

Postin tuomaa

Kun itse tilaa, saa justiinsa sellaista kun tahtoo! Viime viikolla törmäilin Etsyssä, ja päädyin Ruusuliisan puotiin. Miten ihanaa! Tilasin kahdet korvakorut, enkä tiedä kumpiin olisin enemmän ihastunut. Nuo jälkimmäisen kuvan silkkitoukan kotelot saattavat viedä niukan voiton tuon herkullisen värin takia, ja, no, koska silkkitoukan kotelot! Pienet leppäkertut löytyivät paketista kaupanpäällisenä. Uutta tilausta täällä jo suunnittelen…

Korvisteline 3.0

Korvistelineitä on täällä esitelty jo ainakin kaksin kappalein. Koska oma ”korvislautani” ei mahtunut muuttokuormaan viime keväänä, olen taistellut vajaat vuoden päivät joka aamu toisiinsa sotkeutuneiden korvisten kanssa niiden majaillessa tyhjentyneessä Kiehl´sin voidepurkissa. Ongelma ratkesi kertaheitolla, kun joululomalla Tukholman Urban Outfittersistä löytyi tälläinen pikkupuu:

Vahva suositus: Brooklyn Café

Viisikulmaan, osoitteeseen Fredrikinkatu 9, on ilmestynyt varsinainen aarre. Brooklyn Cafén bagelit ovat aivan omaa luokkaansa (kokeilkaa prosciuttoversiota jos ette usko) ja olen myös varsin ihastunut paikan kahveihin. Täysin oma lukunsa on myös tunnelmallinen sisustus ja erityismaininta vielä palvelustakin.

Ainoa miinus on se että paikka ei ole omalla kulkureitilläni kuin silloin kun käyn tatuoitavana Legacyssa.

Tänään palkitsin itseni bagelilla ja vaniljalatella sillä oli pitkän koulutukseni viimeinen koulupäivä. Lumista katua kävellessäni, bageli laukussa ja höyryävä latte kädessä, ikävöin tämän blogin toista kirjoittajaa niin että rintaan koski.

Pätkiskakku

Tässäpä kakku johon toimi inspiraationa päiväkodin myyjäiset, yövuorot ja kaappien sisältö.

Pätkiskakku

5 dl vehnäjauhoja

1 tl vaniljajauhetta

3 tl leivinjauhetta

3 rkl kaakaojauhetta

150 g voita

noin 15 pätkiskonvehtia

2 dl turkkilaista jogurttia

3 dl sokeria

3 kananmunaa

Sulata mikrossa voi ja pätkikset, sekoittele lusikalla tasaiseksi

Vatkaa sokeri ja munat vaahdoksi vatkaimella

Sekoita keskenään loput kuivat aineet

Yhdistä kaikki ainekset keskenään. Täytä voideltu vuoka noin 2/3, paista uunin keskitasolla 175 astetta, 45 minuuttia.

Tästä määrästä riitti yhteen kuivakakkuvuokaan ja pieneen vuokaan joka oli uunissa vähemmän aikaa.

Kaunis koti korvakoruille

Muji on Lontooseen ja Tukholmaan suuntautuvien reissujen pakollinen vierailukohde ja pettämätön tuliaiskauppa. Mieheni löysi saman putiikin myös Frankfurtista ja seurauksena korvakoruilleni löytyi uusi paikka. Kaikki eivät mahtuneet mutta suurin osa. Vartijana toimii Tukholmasta hankittu koruvaris.

Tuunattu sammutuspeite

Sammutuspeite tarvii olla, ja hyvällä paikalla vielä. Mutta ei sen tarvi olla niin ruma!

Ompelin jämäkankaista peitteen kokoisen pussin jonka yläosaan laitoin lenkin vanhaa kanttinauhaa (jätin pussin sisään nauhasta pitkät hännät joilla sain sammutuspeitteen sidottua pussin sisälle). Viimeistelin koko komeuden mummin vanhoilla tyynypitseillä. Kääntöpuoli on vohvelikangasta, ja olen siihen kirjaillut että ”sammutuspeite”, mutta oli sellaiset harakanvarpaat että ei kehtaa täällä julkaista. Täytyy näköjään noita ristipistoja vähän treenailla.

Äiti sanoi.

Niin kauan kun muistan, olen tuntenut olevani vanha. Tänä kesänä alkoi kroppakin olla samaa mieltä. Ensin kivisti toista pohjetta, aina toisinaan, illan tai kaksi. Särkylääke ja liikunta auttoivat, aluksi.

Sitten särkyä alkoi olla useammin, toisessakin jalassa, kovempaa. Nilkkaan asti, lonkkaan säteillen. Kävin lääkärissäkin missä todettiin yhdessä että mitään poikkeavaa ei jaloissa näy. Sain ohjeeksi venytellä ja syödä särkylääkettä. Nyt särky on ajoittain niin kovaa että kahvakuulajumpasta täytyy typistää pois kohdat joissa pitäisi seisoa yhdellä jalalla – en pysty.

Lenkillä ollessani katselin keltaiseksi muuttuneita lehtiä ja vuolasta koskea, ja mietin kauanko vielä on aikaa käydä lenkeillä. Kauanko, ennen kun päätän että se ei ole kivun arvoista. Oikeasti en ole vanha, mutta kuitenkin. Olen.

Puhuin asiaa äidilleni, enkä ilmeisesti ensimmäistä kertaa, sillä äitini totesi että ”odotas kun pääset tähän ikään”. Kysyin että paheneeko tämä siis, johon äiti vastasi että ”no juu, mutta et enää jaksa murehtia sitä ja puhua siitä jatkuvasti”.  Kun ensimmäistä kertaa joutuu miettimään miten jalkojaan pitää kun istuu, tai koska lähtee kävelylle (mahdollinen särky joka siitä seuraa tekee tyhjäksi päivän muut suunnitelmat) sitä alkaa taas kutoa enemmän ja lukee paljon Eeva Kilven runoja vanhenemisesta.

Parhaiten kolahtaa silloin tämä:

Lääkäreiltä minä odotan enää nimeä taudilleni.

-Sellaista tautia kuin teidän
ei ole olemassakaan,
sanoi ensimmäinen.

-Jos ihmistä joka paikkaan koskee,
sanoi toinen, häntä ei vaivaa mikään.

-Mitä tämä on? Koskee sinne, koskee tänne, jokin raja täytyy olla. 

Kaikki on luetteloitu, sanoi sosiaalihoitaja.

Ehkei ole minuakaan.
Kannan persoonatta tätä kipujeni rinkkaa,
kiskon asvaltilla rekeä
täynnä omia särkeviä luitani
suuntaan jonne ne eivät halua seurata.

-Yritä tottua siihen, sanoi ystävä,
alistua todennäköisyyteen että tilasi aina vain pahenee,
luopua toivosta että saisit apua
ja hyväksyä mahdollisuus että elät kauan.